Sodan lisäksi kirjan sivuilla näkyy tavallisen perheen kuulumiset, mitä syötiin jouluna ja missä vietettiin lomaa, sekä äidin omat huolet lasten terveydestä ja koulumenestyksestä. Myös kirjailjan uran alkuun kurkistetaan. Näytillä on esimerkiksi Peppi Pitkätossun käsikirjoituksen mukana lähtenyt saatekirje ja kieltävä vastaus, samoin kirjoituskilpailujen voitosta kertovia lehtileikkeitä.

Pääpaino päiväkirjoissa on kuitenkin sodan etenemisellä, joista on niin omia mietintöjä kuin lehtileikkeitäkin. Astrid Lindgren toimi sodanaikana tiedustelupalvelun kirjesensuurissa, eli lukemassa yksityisten ihmisten lähettämiä kirjeitä, ja poistamassa näistä mahdollisia salaisia ja tulenarkoja tietoja. Näiden ansiosta hän on ehkä ollut tavallista paremmin sodankulusta perillä, ja kirjassa on myös suoria lainauksia kirjeistä.

Kirja antaa minusta hyvän kuvan toisesta maailmansodasta. Sodan kulun pääpiirteet on kuvattu ja sen lisäksi tarjolla on yksityinen näkökulma. Itselleni tuli sodasta uuttakin tietoa, enkä esimerkiksi ole oikeastaan koskaan ajatellut, miten sota Ruotsiin vaikutti. Historian tunneilla kun keskityttiin vain sodan aktiivisiin osapuoliin. Kirja on mukavan selkeää tekstiä, ja Lindgren osaa kirjoittaa hyvin, vaikkei kirjailija vielä olekaan. Tätä kirjaa voi hyvin aiheesta kiinnostuneille suositella.

Erojakin tietysti pomojen välillä oli, mutta yhteisiä piirteitä oli mm. melko säännöllinen päivärytmi, aikainen herätys ja riittävät yöunet. Monilla oli käytössä tehtävälistat ja kalenteri, jolloin pystyi keskittymään oikeisiin asioihin ja vain yhteen asiaan kerrallaan, myös palavereissa. Samaa toteuttettiin myös lasten kanssa. Valtaosa pisti puhelimet ja tietokonee pois päältä siksi aikaa, kun oli lasten kanssa kotona. Osa kyllä kaivoi ne lasten nukkumaan menon jälkeen takaisin. Työtä ei pidetty kuormittavana, vaan innostavana.

Turhuuksiin menevää aikaa olivat kaikki koittaneet karsia. Isolla osalla tämä tarkoitti esimerkiksi TV:stä luopumista. Jotkut eivät lukeneet lainkaan fiktiota, ja valtaosa yritti myös karsia puheluja ja sähköpostia. Kaikki kokivat saavansa liikunnasta energiaa päivään. Osa treenasi tavoittellisesti, osa vain kuntoillakseen. 

Kaikkiaan superpomot yrittivät pitää elämänsä tasapainossa. Kohtuudella kaikkea, että aika riittäisi työlle, treenille ja perheelle. Osa pomoista teki pidempää päivää ja näkivät lapsia vähemmän, kuin itse haluaisin tehdä, mutta melkoisesti opittavaakin näiltä löytyi. Kirja on nopealukuinen ja haastattelut mielenkiintoisia, joten tätäkin voin luettavaksi suositella.

Hakala on kerännyt esimerkkejä mm. omasta elämästään, tapaamistaan ihmisistä ja internetin syövereistä, joiden keskustelupalstoilla pohditaan ortoreksiaa ja sitä, milliaset sukat vegaanille voisi kutoa. Kirjassa on paljon aiheita, joita itsekin olen joskus miettinyt. Ja toki omasta elämästänikin tunnistan välillä asioita, joissa kohtuus tuntuu liian vähältä.

Pohdinnoissaan Juha päätyy toteamukseen, että kohtuus olisi todellakin tarpeen, ja höystää johtopäätöstään mm. antiikin filosofien samansuuntaisilla viisauksilla. Jotenkin jäin kuitenkin kaipaamaan myös vastauksia - tai edes ajatuksia - siihen, miten kohtuuteen voisi yhteiskunnan tasolla pyrkiä. Pitänee siis tyytyä aloittamaan omasta elämästä, haastetta riittää sinäkin.

Kirja on mukavan leppoisa ja helppolukuinen ja tarjoaa monia hienoja kuvauksia, esimerkiksi oppijasta puhuessaan Hakala sanoo: "Hän tarvitsee kykyä kohdata hetkiä, jolloin aika virtaa hitaasti kuin terva peltikourussa."

Kirjan piirrosjälki on hienoa, mutta hiukan häiritsee, ettei Raid ole Kai Lehtisen näköinen. Siihen kun ehti taas sarjan myötä tottua. Sarjakuva ei myöskään minusta ihan onnistu luomaan sitä tunnelmaa, mikä tv-sarjasta tulee. Se voi johtua siitä, että sanattomat ruudut ovat melko nopeasti luettu, ja sitä myötä koko kirjakin.

Ehkä kaipaisin siis enemmän oppia sarjakuvien lukemiseen. Kieltämättä oma sarjakuvien lukuhistoria on pitkälti sanomalehtistripppi- ja Aku Ankka -pohjainen. Jonkun verran supersankarisarjakuvia tuli lapsena luettua, ja kesäisin mökillä tulee edelleen, mutta kaikki ovat olleet tyyppiä, joita nopea lukeminen ei huononna. Tässä siis haastetta itselle.

Kirja on ihan mukava luettava. Unna on haastatellut alan ihmisiä, esim. varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmea, kertoo omista kokemuksistaan ympäri maailmaa ja lukijoidenkin kokemuksia jaetaan. Kun olen aiemmin vastaavia juttuja lukenut, ei tämä tuonut hirveästi mitään uutta, mutta oli kyllä hyvä ja helppolukuinen koonti aiheeseen. Lisää luettavaa löytyy Unnan blogista:

https://unnalehtipuu.com/

Kirjassa algerialainen arabi Harun istuu baarissa Oranissa kertomassa tarinaansa kirjan lukijalle. Hän kertoo veljensä Musan elämästä ja kuolemasta ja miten tapahtuma on lyönyt vahvan leiman koko Harunin ja hänen äitinsä elämään. Kirjan rakenne seuraa hyvin tarkasti Sivullisen rakennetta. Se alkaakin kertomalla, että kirjoittajan äiti on yhä elossa, käy läpi samanlaisia juonikuvioita ja päätyy keskusteluun uskonnon edustajan kanssa. Siinä missä, Meursault puhuu papille, Harun puhuu imaamille. 

Kirja ottaa kantaa ranskalaisten kolonialismiin Algeriassa, kuvailee sen jälkimaininkeja itsenäisyyden saavuttua ja tietysti myös Harunin omaa kokemusta ulkopuolisuudesta. Kirja viittaa jatkuvasti Sivulliseen ihan suoraankin, enkä tiedä olisiko tämä ollenkaan itsenäisesti luettavissa. Ehdottomasti lukemisen arvoinen Sivullisen jälkeen kyllä.

Kirjan juoni on melko yksinkertainen (seuraa paljastus): (Algerianranskalainen) mies tappaa arabin ja tuomitaan kuolemaan. Kirja on melko tiivis paketti. Se alkaa miehen, Meursaultin, äidin kuolemasta ja hautajaisista, jatkaa kuvailemalla hänen tavallista elämäänsä ja tapaamiaan ihmisiä, sitä miten hän hiukan sattumalta päätyy tappamaan nimettömäksi jäävän arabin. Ja miten hän sitten istuu vankilassa odottamassa kuolemantuomiota.

Kirjan kieli on hienoa. Välillä se on hyvin yksinkertaisen lakonista, kuten alkusanoissa: "Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen." Ja välillä hyvin kuvailevaa, kuten hetki ennen arabin tappoa: "Hetken kuluttua palasin rantaan ja lähdin kävelemään.  Sama punainen hohde. Meri läähätti hiekassa pienten laineidensa koko nopealla ja tukahtuneella hengityksellä. Kävelin hitaasti kallioita kohti, ja otsani tuntui paisuvan auringon paahteesa. Kaikki tuo helle oli painona päälläni ja vastusti kulkuani."

Sivullinen tuntuu olevan hyvin analysoitu kirja, josta kaikilla on tai pitäisi olla mielipide. "Eksistentialismin klassikko" taitaa olla yleisin kuvaus. Eksistentialismi puolestaan on  (wikipedian mukaan, piti luntata) filosofian tai kirjallisuuden suuntaus, joka korostaa yksilön kokemuksen ainutlaatuisuutta. Siihen tämä kyllä omastakin mielestä hyvin sopii. Meursault ei tunnu seuraavan yleisiä normeja, ei ole esimerkiksi kunnianhimoinen, ja kokee jonkinlaista sivullisuutta yhteiskunnasta ja sen arvoista.

Kirja oli mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen. En ehkä saanut siitä niin paljon irti, kuin mitä muut tuntuvat analyysien perusteella saaneen, mutta tämä kyllä ansaitsisi ehkä toisen lukukierroksen.

Tässäkin kirjassa on kokoelma yksittäisten ihmisten kertomuksia kyseisestä tapahtumasta. Ääneen pääsee niin lakkoileva opettaja, lapsi kuin satunnainen sivullinen uhrikin. Ihmiset pääsevät itse kertomaan, miten he lakkoon osallistuivat ja mitä kokoivat.

Nämäkään tarinat eivät suoraan toisiinsa liity, mutta kirjan lopussa on kokoava osio tapahtumista. Vierekkäisillä sivuilla kuvaillaan hallituksen ja kapinoitsijoiden toimia suunnilleen samoihin aikoihin. Ihan eivät päivämäärät osu kohdilleen, joten lopputulos on hiukan sekava, mutta antaa kuitenkin jonkinlaisen kuvan tapahtumista. 

Vaikka kyseinen lakko hiukan hiljeni lopulta, ei tapahtumat ole ohi, tai oikeastaan edes kunnolla rauhoittuneet. Tänäkin vuonna taistelut tuntuvat jossain muodossa jatkuvan: http://edition.cnn.com/2016/06/20/americas/oaxaca-mexico-clashes/

Kirja oli myös melko helppolukuinen kuten Kaakkoismonsuunikin, eikä vastaavasti myöskään mikään mukaansa tempaava mestariteos, johon tulisi säännöllisesti palattua. Jäin näiden kirjojen pohjalta miettimään kummankin osapuolen kuvausta. Vaikka näissä tapahtumissa ja kirjoissa on helppo erottaa hyvä ja paha ja olla hyvän puolella, olisi mielenkiintoista kuulla toisenkin puolen näkemys aiheesta. Millä toimia perustellaan, ja ajattelevatko ihmiset tekojensa olevan pahoja vai oikeutettuja?

Tämän kirjan lopussa oli myös melkoisen kattava linkkiluettelo lisätietoon. Joitakin testasin, eivätkä kaikki suostuneet (kieltämättä kertayrityksellä) toimimaan, mutta ainakin täältä löytyy jotain:

http://toinenmeksiko.org/

Kyseessä oli siis vallakumousliike, joka Pol Potin johdolla hallitsi Kambozaa (tai Kamputseaa) vuosina 1975-79. Kaupunkilaiset, ja varsinkin koulutettu väestö, siirrettiin maalle pakkotyöleireille, joissa yli miljoona henkeä kuoli teloituksiin, nälkään ja sairauksiin.

Kirja perustuu pääsääntöisesti noilta leireiltä paenneiden ihmisten kertomuksiin. Tarinoissa kuvataan perheiden kokemaa väkivaltaa, leirien työoloja, pakomatkoja ja lopulta elämää pakolaisleireillä Thaimaan puolella. Myös muutaman suomalaisen avustustyöntekijän työtä Thaimaan leireillä kuvataan.

Uskonnollisuus näkyy kirjassa jonkun verran. Lähetystyöntekijät ovat kristittyjä, ja usea tarinan pakolaisistakin uskoon kääntyy. Hallitseva teema se ei kuitenkaan ole, vaan inhmillinen kärsimys on pääosassa. Kokonaiskuvaa vallankumouksesta e tästä ikirjasta  saa, vaan nimenomaan yksittäisten ihmisten kohtaloista on puhe, ja tarinat linkittyvät toisiinsa vain osittain. Henkilötarinat ovat tietysti nopeampaa luettavaa kuin tiukka asiateksti. Tämä oli kohtalaisen hyvä luettava, vaikkei erinomainen teos ollutkaan. Sopii luettavaksi, jos kiinnostaa pakolaisuus yleensä tai haluaa syventää kuvaa Kambozan kansanmurhasta.