Olen lukenut Paulo Coelholta aiemmin pari kirjaa ja ne ovat olleet ihan ok. Sama tunne jäi tästäkin kirjasta. Se oli ihan ok, mutta ei mitenkään erityisen hieno. Päähenkilö Linda tavallaan kuvaa hyvin minuakin. Kolmekymppinen nainen, pari lasta, onnellinen avioliitto ja kaikki hyvin turvallisessa valtiossa. Vaikka välillä tuntuukin, että elämän tarkoitus on itseltäni hukassa, niin en siltikään osannut tähän kirjaan samaistua, enkä osaa kuvitella, että uskottomuus olisi minun tapani lähteä ratkomaan ongelmaa.

Muutama hieno mieleenpainuva ajatus tästä kirjasta kuitenkin jäi mieleen. Päähenkilö kertoi vertasi suhteeseen ajautumista remonttiin. Heidän talonsa remontti oli aloitettu yhdestä huoneesta ja se oli tehty niin viimeisen päälle, että viereinen huone ei sopinut enää yhteen uudistetun huoneen kanssa. (En muista enää, mikä oli kirjan ensimmäinen remontoitu huone, olisiko ollut kylpyhuone?). Ja kun seuraava huone oli saatu remontoitua, piti tarttua sitä seuraavaan ja lopulta koko talo tuli kuntoon. Linda näkee suhteensa samoin elämän remontin ensimmäisenä huoneena. Vertaus on minusta hyvä ja ajatuskin kiva. Jos aloittaisi elämänsä remontin vaikkapa laittamalla ruokavalion kuntoon, voisi hyvät uudistukset levitä elämän muillekin osa-alueille.

Toinen mieleen jäänyt pätkä oli myös itse kirjan juonen kannalta pieni juttu. Linda käy miehensä kanssa kirjan lopussa kokeilemassa varjoliitoa ja mahdollisuus olisi ottaa kameralla kuvia liitämisestä. Tästä hän kuitenkin kieltäytyy, koska silloin keskittyy kuvaamiseen enemmän kuin maisemiin ja elämys jää kokematta. Tämäkin on ongelma, johon itse monesti juutun. Tykkään kuvata paljon, vaikken siinä hyvä olekaan, ja monesti jään tuiijottamaan kameran etsimeen sen sijaan, että näkisin, mitä rajatun alueen ympärillä tapahtuu tai käyttäisin muita aisteja. (Tämänkin kyllä voisi laajentaa vertauskuvaksi koko elämääni, jossa liian usein nysvään pikkuisen osasen kanssa kokonaisuuden ja elämyksen unohtaen.)