Kirjan alussa päähenkilö, koulupsykologi Iiris Lempivaara, saa elämälleen kolmannen alun, kun poikakaveri Aleksi yllättäen päättää jättää hänet. Tästä alkaa jonkinlainen kasvutarina, jonka aikana Iiris selviytyy erosta ja jatkaa elämäänsä. Mukana on elämänkokemusta kerännyt 85-vuotias naapurinrouva, isosisko perheineen, paras ystävä sekä koulun oppilaita. Tarina on hauska ja Pulkkisen kielenkäyttö eläväistä. Itselle mielenkiintoisin kohta ei ehkä ollut se olennaisin tarinan juonen kannalta.; kirjan loppupuolella on kappale, jossa käsitellään ystävyyttä ja sen muuttumista. Tässäpä lyhyt pätkä sieltä:

"-Kuuntele nyt itseäsi, minä olen juuri menettänyt toisen munasarjoistani ja sinä puhut mielikuvituslapsista! Ystävyys on samankaltaisuutta vain päiväkoti-ikäisille. Sen jälkeen sen pitäisi olla jotain muuta, sitä että hyväksyy toisen vaikka toinen muuttuisi tunnistamattomaksi, alkaisi haaveilla ompelukerhosta ja syksyn marjasadon pakastamisesta ja vauvantuoksusta maailmanmatkailun sijaan."

Tässä on minun mielestä aika hieno ajatus ystävyydestä, vaikkei nyt ehkä kaikenkattava. Omien lapsuudenystävien kanssa elämät ovat lähteneet melko eri suuntiin, muttei se ole sitä ystävyyttä haitannut. Ja ehkä tämän ajatuksen voisi parisuhteeseenkin laajentaa.