Tuomas Anhavan suomentamassa runoteoksessa käsitellään ajankulua ja vanhuutta, enimmäkseen haikealla ja surumielisellä kosketuksella. Omin suosikkirunoihin kuului kirjaan takakanteenkin päässyt kirjoitus:
Vielä on taloja joissa on matala katto,
ikkunasyvennyksiä lasten kiivetä
ja kyyryssä, leuka polviin painettuna
katsella märkä lunta joka rauhassa
putoilee hämärille, ahtaille pihamaille.
Vielä on huoneita jotka kertovat elämästä,
kaapeista täynnä puhdasta perittyä pellavaa.
On hiljaisia keittiöitä joissa joku istuu
lukemassa, kirja tuettuna leipää vasten.
Valolla on valkoisen ikkunaverhon ääni.
Suljet silmäsi, näet
että odottaa aamu, viipymätön vaikka,
että sen lämpö sekoittuu lämpöön sisällä täällä
ja että jokainen lumihiutale putoaa
merkkinä kotiintulosta.
Toinen hyvä runo käsittelee hyvin tiiviissä paketissa, mikä muistoja mahtaa synnyttää:
Neljäkymmentä kesää on siitä kun joka kerta
kun äiti ja minä olimme käymässä panit eteeni
lautasellisen kaurapuuroa. Ja minä söin
otsa pienessä hiessä. Ne olivat niitä helteisiä
aurinkoisia 30-luvun kesiä. Sinä ja täti
liikuitte ketterästi, ja sinä olit
sukupolvestasi ainoa elossa.
Sisään painunut suu, jakaus keskellä päätä
valkoinen, leninki muistissani aina tumma.
Kaikki oli kohdallasi lujaa ja selkeätä.
Kuka oli sanonut että pidän kaurapuurosta?
oli miten oli, siitä tuli asia joka yhdisti.
Mitä tiedämme toisista ei aina
ole syvimmän ystävyyden perusta,
vaan sanomatta jätetty, katse, käden ele.
Jokin hellyys oli kaikessa tomeruudessa –
miksi en kysellyt millaista sinulla oli ollut
lapsena Smoolannissa, millaista kaikki vuodet
äidinisän kanssa? Miten olisin saattanut!
Nyt tajuan äkkiä: minä olen viimeinen
joka on sinut nähnyt, muistaa sinut. Kaikki toiset
ovat kuolleet.
Joissakin runoissa kookonaisuus ei sytytä mitään tunnetta tai ajatusta, mutta jokin yksittäinen säe saattaa olla sellainen. mielenkiintoista on myös, miten säe kokonaisuudesta irroitettuna saattaa synnyttää eri ajatuksia, kuin muun runon seassa. Tässä pari säettä runoista, joiden kokonaisuus ei minua koskettanut:
Ulkopuolellasi ollaan vaiti kaikilla kielillä,
jotain on tekeillä, sinulla ei ole,
sinä lähdet matkaan, olet vapaa, vihdoinkin nimetön.
Yhteiskunnallinenkin sanoma runoista löytyi. Tästä tulee vähän mieleen oma mummoni, joka pyrki aina olemaan vähän poissa tieltä, olematta haitoksi:
He kuolivat ikkunattomissa huoneissa,
vaimo sairaalan liinavaatevarastossa,
mies läpikulkuhuoneessa,
kuin olisivat tahtoneet poistua kiireesti
jotteivät liiaksi kiusaisi eläviä, olisi tiellä –
ulkopuolelta kuului monia ääniä, mutta heitä ympäröi
vain suuri hiljaisuus.
Käytävillä vilisi väkeä, ulkona oli vaitonainen syksy.
Mikä silloin muuttui, sitä ei käy muuttaminen ennalleen.
Kaikki kävi nopeasti, arkipäivä tuli ja meni
niin kuin heidän elämässään.
Nyt loimuaa lehmus ikkunani edessä,
odottaa navakkaa talvituulta
joka kenties on jo noussut kentiltä etäämpänä
ja kohta lakaisee kadun, portin edestä,
korkean, taivasta vasten tumman portin.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.