Tuomas Anhavan suomentamassa runoteoksessa käsitellään ajankulua ja vanhuutta, enimmäkseen haikealla ja surumielisellä kosketuksella. Omin suosikkirunoihin kuului kirjaan takakanteenkin päässyt kirjoitus:

 

Vielä on taloja joissa on matala katto,

ikkunasyvennyksiä lasten kiivetä

ja kyyryssä, leuka polviin painettuna

katsella märkä lunta joka rauhassa

putoilee hämärille, ahtaille pihamaille.

Vielä on huoneita jotka kertovat elämästä,

kaapeista täynnä puhdasta perittyä pellavaa.

On hiljaisia keittiöitä joissa joku istuu

lukemassa, kirja tuettuna leipää vasten.

Valolla on valkoisen ikkunaverhon ääni.

Suljet silmäsi, näet

että odottaa aamu, viipymätön vaikka,

että sen lämpö sekoittuu lämpöön sisällä täällä

ja että jokainen lumihiutale putoaa

merkkinä kotiintulosta.

 

Toinen hyvä runo käsittelee hyvin tiiviissä paketissa, mikä muistoja mahtaa synnyttää:

 

Neljäkymmentä kesää on siitä kun joka kerta

kun äiti ja minä olimme käymässä panit eteeni

lautasellisen kaurapuuroa. Ja minä söin

otsa pienessä hiessä. Ne olivat niitä helteisiä

aurinkoisia 30-luvun kesiä. Sinä ja täti

liikuitte ketterästi, ja sinä olit

sukupolvestasi ainoa elossa.

Sisään painunut suu, jakaus keskellä päätä

valkoinen, leninki muistissani aina tumma.

Kaikki oli kohdallasi lujaa ja selkeätä.

Kuka oli sanonut että pidän kaurapuurosta?

oli miten oli, siitä tuli asia joka yhdisti.

Mitä tiedämme toisista ei aina

ole syvimmän ystävyyden perusta,

vaan sanomatta jätetty, katse, käden ele.

Jokin hellyys oli kaikessa tomeruudessa –

miksi en kysellyt millaista sinulla oli ollut

lapsena Smoolannissa, millaista kaikki vuodet

äidinisän kanssa? Miten olisin saattanut!

Nyt tajuan äkkiä: minä olen viimeinen

joka on sinut nähnyt, muistaa sinut. Kaikki toiset

ovat kuolleet.

 

Joissakin runoissa kookonaisuus ei sytytä mitään tunnetta tai ajatusta, mutta jokin yksittäinen säe saattaa olla sellainen. mielenkiintoista on myös, miten säe kokonaisuudesta irroitettuna saattaa synnyttää eri ajatuksia, kuin muun runon seassa. Tässä pari säettä runoista, joiden kokonaisuus ei minua koskettanut:

 

Ulkopuolellasi ollaan vaiti kaikilla kielillä,

jotain on tekeillä, sinulla ei ole,

 

sinä lähdet matkaan, olet vapaa, vihdoinkin nimetön.

 

Yhteiskunnallinenkin sanoma runoista löytyi. Tästä tulee vähän mieleen oma mummoni, joka pyrki aina olemaan vähän poissa tieltä, olematta haitoksi:

 

He kuolivat ikkunattomissa huoneissa,

vaimo sairaalan liinavaatevarastossa,

mies läpikulkuhuoneessa,

kuin olisivat tahtoneet poistua kiireesti

jotteivät liiaksi kiusaisi eläviä, olisi tiellä –

ulkopuolelta kuului monia ääniä, mutta heitä ympäröi

vain suuri hiljaisuus.

Käytävillä vilisi väkeä, ulkona oli vaitonainen syksy.

Mikä silloin muuttui, sitä ei käy muuttaminen ennalleen.

Kaikki kävi nopeasti, arkipäivä tuli ja meni

niin kuin heidän elämässään.

Nyt loimuaa lehmus ikkunani edessä,

odottaa navakkaa talvituulta

joka kenties on jo noussut kentiltä etäämpänä

ja kohta lakaisee kadun, portin edestä,

korkean, taivasta vasten tumman portin.