Kirja on juutalaispojan henkilökohtainen muistelma Natsi-Saksan keskitysleireistä. Felix on kokenut Terezínin, Auschwitz-Birkenaun, Blechhammerin, Gross-Rosenin ja Buchenwaldin keskitysleirit, ja lisäksi hän osallistui kuolemanmarssiin Blechhammerista Gross-Roseniin. Hän kirjoitaa kokemuksistaan ja tuntemuksistaan hyvin todenmukaisesti, mitään kaunistelematta, mutta myöskään mitään liioittelematta, ja esimerkiksi korjaa väärinkäsityksen, että Terezínin asukkaat olisi pakotettu osallistumaan siellä järjestettyihin esityksiin. Se tekee muistelmista koskettavamman.

Kirja alkaa Felixin ojan lapsuusmuistoista, jotka ovat enimmäkseen onnellisia. Perhe tulee hyvin toimeen niin taloudellisesti kuin muutenkin. Tilanteen kiristyessä perhe oli jo hakeutumassa kotoaan Tšekkoslovakiasta turvaan ulkomaille, ja Felixin isä lensi Lontooseen järjestelemään asioita, mutta liian myöhään. Maa suljettiin ja Felix äitinsä ja pikkuveljensä kanssa jumiin, ja joutuu lopulta keskitysleirille.

Felix pohtii kirjassaan paljon selviytymisensä syitä, ja pitää sitä lottovoittona. Perhe esimerkiksi muutti Prahasta pikkukylään ennen juutalaisten eliminoimista, eikä näin joutunut leireille ensimmäisten joukossa. Ensimmäinen leiri Terezín oli myös monia muita parempi paikka selviytyä. Lisäksi Felixin äiti toimi leirillä sairaanhoitajana, minkä ansiosta he saivat olla siellä pitkään. Felix itse arveli, että tämä oli suurin syy sille, että hän selvisi kaikesta.

Auschwitzissa Felix pääsi keittiöapulaiseksi ja onnistui työn päätteeksi kahvinkorvikepannun pohjalta kahmimaan ylimääräistä sokeria, mistä sai tärkeitä lisäkaloreita. Hyvän kuntonsa vuoksi hänet valittiin orjatyöleirille vain hetkeä ennen Auschwitzin perheleirin likvidointia, mikä luultavasti merkitsi myös äidin ja pikkuveljen tuhoa. Junakuljetuksessa Buchenwaldiin hän on jäädä toisen vangin alle, ja oman arvionsa mukaan litistyä hengiltä, mutta löytää viime hetkessä sattumalta kynsisakset, joilla sohaisi toista takamukseen. Pimeässä toinen ei edes tiennyt ketä huitaista ja siirtyi muualle.

Sattumien lisäksi selviytyminen on mielestäni myös neuvokkuutta vaatinut. Esimerkiksi kuolemanmarssilla Felix vaihtaa säännöllisesti kuolleiden vankien kanssa kenkiä, jotka - vaikkeivät istukaan - niin puristavat aina eri kohdista. Näin yksikään paleltuma ei pääse kehittymään tappavaksi. Viimeisen leirin, Buchenwaldin, lopulta vapauduttua moni vanki söi ensimmäisellä kerralla liikaa ruokaa, mitä kroppa ei kestänyt ja osa tappoi itsensä vahingossa löytyneillä aseilla. Felix ei vapauden huumassa mihinkään tällaiseen virheeseen sortunut.

Felix pitää kuitenkin selviytymistään sattumankauppana ja katsoo tehneensä paljon myönnytyksiä pysyäkseen hengissä sen sijaan, että olisi auttanut muita. Hän myös uskoo muiden selviytyjien tehneen samoin. Niinpä hän ei ole erityisen ylpeä selviytymisestään ja salasi menneisyyttään lapsiltaan todella pitkään. Numerotatuointia käsivarressaan hän väitti puhelinnumeroksi, joka piti siihen ikuistaa, kun ei sitä muuten muistanut. Onneksi Felix lopulta muutti mieltään ja kertoi tarinansa jälkipolville. Kirja ei ole mikään iloinen kesälukukokemus, mutta lukemisen arvoinen kyllä.