Kirja on hieno kuvaus varhaisiän alzheimeriin sairastuvasta naisesta, Alice Howlandista. Hän on kognitiivisen psykologian professori Harvardissa, naimisissa ja kolmen aikuisen lapsen äiti. En itse tunne ketään tautiin sairastunutta, mutta kirja vaikuttaa minusta hyvin uskottavalta kertomukselta niin sairastuneiden kuin omaistenkin näkökulmasta. Ja kun kirjoittajakin on neurotieteiden tohtori ja muistiongelmiin perehtynyt, ei kertomusta ole syytä epäillä tuulesta temmatuksi, vaikka tarina fiktiivinen onkin.

Alicen ongelmat alkavat pienillä muistihäiriöillä, joita voisi tapahtua kenelle tahansa. Ajan mittaan ne pahenevat, eikä niitä voi enää ohittaa. Mielenkiintoisinta on ehkä huomata, miten hyvin Alice itse pysyy perillä sairastumisestaan. Aluksi ongelmat tuntuvat olevan hänelle itselleenkin selviä - mitä hän on unohtanut ja mitä kadottanut - mutta pikkuhiljaa hän kadottaa otteen muistamattomuudestaan. Alice on esimerkiksi tehnyt itselleen kysymyslistan, jossa hän käskee mm. vastata kysymyksiin "Missä sinä asut?" ja "Miten monta lasta sinulla on?". Nämä esiintyy kirjassa useamman kerran ja niistä pystyy jollain lailla seuraamaan taudin etenemistä. Pikkuhiljaa Alicen vastaukset kysymyksiin kadottaa yksityiskohtia ja lopuksi ne menevät täysin väärin. Hän ei vain itse tätä hahmota.

Tautia vastaan tietysti taistellaan. Alice itse harjoittaa muistiaan, kirjoittelee yksityiskohtaisia muistilappuja, lenkkeilee kunnon säilyttämiseksi ja syö lääkkeitä. Mies lukee taudista kaiken mahdollisen ja pohtii uusia hoitomuotoja. Alice päätyy myös testaamaan (fiktiivistä) kokeellista lääkettä. Näin alzhaimerista tautina ja sen hoidosta saa myös hyvin tietoa kirjaa lukiessa.

Toinen hieno piirre kirjassa on tapa, jolla läheisten suhtautumista sairauteen kuvataan. Koska kirja kerrotaan kokonaan Alicen näkökulmasta, eivät muut saa suoraa sananvaltaa, vaan suhtautuminen on luettava hiukan rivien välistä, vaikkei se varsinaisesti epäselvää ole. Kirja on kyllä kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen.